Viime syksynä perheen teini kysyi, voitaisiinko joskus käydä Auschwitzissä. Minulla ei ollut mitään sitä vastaan, päinvastoin itseänikin kovasti kiinnosti käydä siellä. Lisäksi olen myös kovin ylpeä siitä että tämä asia historiassa kiinnostaa jälkikasvuakin. Niinpä, kun seuraavaan ulkomaanmatkaan tuntui olevan varaa, varasimme matkan Krakovaan josta ei ole pitkä matka Auschwitziin.
Maksoimme Auschwitz-Birkenau -retken etukäteen – ikävä kyllä retkeä edellisenä yönä kuopus alkoi oksentaa, ja aamulla oli selvää että ainakaan koko perhe ei retkelle pääsisi, eikä rahojakaan enää takaisin saisi näin lyhyellä peruutusajalla. Lopulta päätimme kärsiä tappiot ja ostimme uuden retken koko perheelle seuraavalle päivälle, silläkin riskillä että joku muu ehtii sairastua.
Perjantaina sitten pääsimme matkaan. Bussimatka Krakovasta Auschwitziin kesti puolisentoista tuntia.
Kun olimme löytäneet oppaamme ja englanninkielisen tulkin sekä saaneet korvanapit korviin, alkoi kierros kuuluisalta "Arbeit macht frei" -portilta. Heti alkuun kylmäsi kun opaskin totesi kyltin viestin olevan ironinen, koska tältä leiriltä ei todellakaan työtä tekemällä pois päässyt. Eikä muutenkaan.
Kiersimme parakkeja, jotka oli muutettu museoksi.
Vaikka kuinka on lukenut kertomuksia tästä kansanmurhasta, asia konkretisoituu kun näkee matkaan lähteneiden ihmisten matkalaukut – luulivat lähtiessään pääsevänsä asumaan jonnekin muualle.
Lasten kengät – aikuisten kengät – mukaan otetut astiat
Kyynel nousi silmäkulmaan ajatellessä kuinka ihmisillä on ollut vielä toivoa. Turhaan.
On kerätty pois silmälasit, kainalosauvat ja proteesit - kaasukammioon on saanut marssia ilman niitä, kun ei ole työkelpoiseksi katsottu.
Hiukset. Miten paljon irtileikattuja hiuksia on esillä, eikä siinä todellakaan ole kaikki.
Sydäntä särkee.
Kierrämme katsomassa parakkeja joissa on säilytetty alkuperäiset kerrossängyt ja opas kertoo että niissä nukkui kaksi vankia vierekkäin. Kuopus ihmettelee, miten kukaan on voinut nukkua noin ahtaasti ja kovilla sängyillä.
Käymme parakeissa joissa Mengele ja kumppanit tekivät lääketieteellisiä kokeita. Opas kertoo monotonisella äänellä kokeista, joita vangeille tehtiin, ja toimenpiteiden jälkeen vangit patistetiin vertavuotavina takaisin töihin. Sydäntä hyytää.
Viimeisenä käymme kaasukammiossa ja krematoriossa. Ei tee mieli viipyä pitkään eikä ottaa kuvia.
Meillä on kymmenen minuutin tauko aikaa syödä eväitä ennenkuin matka jatkuu Birkenaun leirille kolmen kilometrin päähän. Minulle tulee huono olo, en voi syödä ja menen bussiin jossa ei olekaan ollut ilmastointi päällä ja on tulikuumaa. Istun hetken ja vatsatauti ottaa vallan – onneksi olen varautunut ja muovipussi on lähellä. Olo ei silti ole kovin häävi, ja perhe yrittää ylipuhua minua pysymään bussissa tai kahvilan vessassa Birkenaun kierroksen ajan. Mutta kun täällä ollaan niin reissu tehdään, sanon minä ja lähden kierrokselle oksupussi käden ulottuvilla, 30 asteen ukkosta odottavassa helteessä.
Birkenau
Tämä leiri onkin iso. Paljon isompi kuin Auschwitz.
Varta vasten rakennetut junaraiteet jotta mahdollisimman tehokkaasti saadaan eroteltua työhön kelpaamattomat yksilöt suoraan kaasukammiohin. Mietin että itsekin olisin ollut moneen työhön kelpaamaton kun olen puolisokea ilman silmälaseja, varmaan minut olisi lajiteltu suoraan kuolemaan.
Kenellä on oikeus päättää toisen ihmisen elämästä ja kuolemasta?
Nopeasti kyhätyt parakit ilman viemäreitä, ilman eristyksiä niin että sisällä on talvisin yhtä kylmä kuin ulkona. Makuulaverit paljon karumpia kuin Auschwitzissä; täällä piti nukkua viisi rinnakkain ja alin taso käytännössä lattialla. Lankut näyttävät täysin höyläämättömiltä. Kuopus ei enää kauhistele Auschwitzin kerrossänkyjä.
Pikkuruinen kamiina ja pienet hiiliannokset eivät pystyneet parakkia lämmittämään talvella.
Natsit räjäyttivät Birkenaun kaasukammiot ja krematoriot sodan lopussa, mutta rauniot ovat jäljellä.
Kenelle on voinut alunperinkään tulla mieleen että joku toinen kansallisuus tai uskontokunta on niin paljon alempiarvoista, että heidät voi tappaa?
Miksi niin moni "vain totteli käskyjä" eikä ajatellut itse onko tämä oikein?
Minä pääsin piinastani vuokra-asunnolle suihkuun, laittamaan likaantuneet vaatteet pesukoneeseen ja sairastamaan pehmeään sänkyyn. Tunnen itseni hyvin etuoikeutetuksi ja onnekkaaksi.
